Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. Rauhan sanomista luen joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:
Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!
Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!
Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!
Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville ja pahoille!
Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää kuolemaa!
Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!
Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.
Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa, joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän hedelmöittää henkeäni joka päivä.
Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen, mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen, niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa. Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä… se on Minulle rakas." Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi minun pikku-minäni!