Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole tilaa.
* * * * *
Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun näkymättömän käden johdatusta?
Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah, eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista Äitiä seurakunnalleen!
Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta, mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta alkaa hävitä, ja että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa. Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät vallattaviksi.
* * * * *
Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä: palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli. Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit minulle Veran.
Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa, mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut hurmannut.
En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt? Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä. Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas polkee.
Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.