Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.
Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä, syyttävinä.
Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.
— Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! Sinä olit silloin se kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun olisi pitänyt olla sitä!
— Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!
— Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä, jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet päivän valoa…
— Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.
Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.
Keskustelu katkesi.
— Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä, mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.