Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.
— Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.
— Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta, kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat selvät, teoriassa ja käytännössä!
— Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus! Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!
— Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja isänmaallisuutta.
— Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!
— Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.
— Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?
— Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen, Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen. Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita. Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia, ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara, tai miks'ei vaikka juutalaisuutta… Jos minusta riippuisi, surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!
— Hiljaa! Muista Veraa!