— Tiedätkö, miksi tuota elämisen muotoa nimitetään yhteiskunnallisella kielellä? Se on olemista rappiolla.
— Teenkö sillä jotakin pahaa kenellekään?
— Koko yhteiskunnalle. Me emme enää elä ruhtinas-yksilöiden aikakaudella, veikkoseni. Ja jos sinä ylimyksellisen nautiskelusi vuoksi varastat kansalta työsi ja voimasi, on se pahin rikos, mitä kapitalistisessa ja myös sosialistisessa yhteiskunnassa voidaan tehdä.
— Mitä minun sitten pitäisi tehdä mielestäsi?
— Sinun pitää kirjoittaa kirjoja. Kun kerran kirjailijan nimellä käyt.
— Olenko minä pyytänyt kirjailijan nimeä, en minä tahdo kirjoittaa kirjoja!
— No no. Olet "startannut" ainakin. Sanomalehtirunoja, oikea runovihko, käännöksiä. Sellainen on kirjailijan alku. Mutta jäädä aluksi se on noloa! Miksi et edes tahdo ansaita rahaa?
— Mitä sillä tekisin? Tänä aikana, jolloin on vanki. Ei pääse edes matkustamaan.
— On sekin kysymys! Elintarpeitasi varten sitä tarvitset, ja nyt enemmän kuin muuten.
— Tarpeita varten. Se ei innostuta. Se on kuolemaa.