— Ilman niitä kuolee myös.
— Se on jo parempaa!
— Sinä olet aivan hullu! Aivan hullu, sanon minä. Elävänä varjoihin haudattu! Tosielämälle olet velkaa.
— Kaikki on varjoa… sinunkin tosielämäsi… Etkö huomaa: oman olentosi särkyneitä siruja, kuviteltuja aivohelyjäsi ajat takaa sinäkin. Velkaa olet elämälle sinäkin…
— Mahdollisesti joillekin yksilöille. Sitä en kiellä. Mutta vain toistaiseksi. Minä rakastan elämää ja elävää todellisuutta, tunnen olevani velkaa sille, ja aion myös maksaa velkani. Kaikista minun kuvitelmistani tulee vielä todellisuus, vaikka et usko. En aio jättää niitä aivoihini hedelmättömiksi. Jos minä joskus menen rappiolle, jota en usko, niin ei se tapahdu omasta tahdostani, ei ilman taistelua. Mutta sinä! Miksi, sano minulle, miksi tahtovat kaikki lahjakkaat miehet mennä rappiolle? Tahallaan tahtovat, sanopas se! Ja sinä olet lahjakas!
— Olin ehkä, niin, luokkatoveri-, koulupoikakannalta katsottuna. Ainakin tunsin itseni siksi kerran. Se oli erehdys ja siksipä minulla on ollutkin tuo n.s. lahjakkaiden kirottu kohtalo, jäädä tien oheen, väistyä syrjään lahjattomien ahertajien tieltä. Se on niin luonnollista. Älä kiistele vastaan! Näetkös, ylemmyyden tietoisuus nuorena, jolloin veri muutenkin tulistaa sielua kuin kuuma viini, se hurmaa liiaksi. Pieninkin askel on kuin askel sadun peninkulmasaappailla. Hän huomaa, että keveinkin ajatuksen keinahdus ilman pienintä ponnistusta ponnahduttaa jo kauas toisten edelle ja yläpuolelle. Hän näkee, että muutkin ihmettelevät ja ihailevat häntä ja hän ihailee itse itseään muiden mukana. Tällaisesta kohtalottarien kavalan rakkauden helmalapsesta, jolle voitto alun pitäen on tehty liian helpoksi, ei koskaan tule oikeaa elämän voittajaa. Hän ei koskaan opi tekemään työtä, ahkeroimaan, ponnistelemaan. Hän pysähtyy hämmästelemään luomakuntaa, jumaloimaan itseään ja — kenties halveksimaan muita. Tällaisella yliotteella liikkuminen on hänelle turmioksi. Hän ei kehity. Hän on vain suuripäinen peikon sikiö, joka ei kasva. Lapsi ja vanhus samassa persoonassa. Hän on. Hän ei tule miksikään. Kuin antiikin Antinous tuijottaa hän elämän vierivään virtaan, ihannoi sen Syväreissä omaa kuvaansa kuin kaunis, onneton Narkissos. Ja sillä aikaa maailma pyörii, ihmiset puurtavat ja ahertavat, ja yht'äkkiä huomaa hän tuhma lapsi jääneensä kokonaan jälkeen maailman menosta, seisovansa kaikkein taaimpana. Hän kuuluu niihin ensimäisiin, jotka tulevat viimeisiksi. Hänen, lahjakkaan elinhermo, henki on kutistunut ja veltostunut itsekylläisyydessä ja harjoituksen puutteessa, sirpaleitunut, särkynyt tarkoituksettoman monipuolisuuden sokaisevassa harhasalissa, jota vastoin nuo toiset, joilta ei kukaan mitään odottanut, nuo lahjattomat, tyhmyrit, ahertajat, päivätyöläiset, heikkohenkiset, jotka ovat saaneet ponnistaa otsansa hiessä pysyäkseen pinnalla, he ovat syventyneet, he ovat karttuneet tiedoissa ja taidoissa, saavuttaneet tarkoitusperäisen elämän suunnan, varttuneet luonteiksi, joiden halvimmaksi käskyläiseksi hän ei enää kelpaisi. Sillä hänellä on yhä vielä köyhänäkin jälellä synnyntärikkaan ylpeys ja solvaistu itsetunto, vallasta syöstyn kirvelevä häpeä. Hän ei voi vieläkään alistua valjaisiin, jotka ovat vähempilahjaisten menestyksen ehto. Koska hänelle kerran ei ole sallittu nousta elämän ylimmälle portaalle, hylkää hän kaikki ala-asteet ja syöksyy mieluummin äyräältä alas syvyyteen — tai liukuu sinne huomaamattomasti, jos hän on passiivinen luonne, niinkuin minä esimerkiksi.
— No enpä ole mokomaa saarnaa kuullut!
— Sellainen on usein lahjakkaiden kohtalo ja sellainen on pääpiirteissään minunkin tarinani. Nyt minä olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.
— Paheellinen, sinä, joka et edes juo etkä polta!
— Korkeammassa merkityksessä paheellinen.