— Laiska sinä olet kaikkein korkeimmassa merkityksessä, et muuta!
Haaveilija! Sinun pitää ponnistautua irti tuosta passiivisuudestasi.
Sinä kuvittelet ja puhelet kaikenlaista hullua päivät päästään.
Kirjoita ne edes paperille! Tee kirja, niin olet mies!
Seipi pudisti päätään tuijottaen surumielisesti kattoon.
— Istut vain pöytäsi ääreen kuin konttoristi ja sanot itsellesi: nyt teen kirjan, jatkoi Vaskio vedellen sauhuja ja lukien toisella silmäkulmallaan sanomalehteä.
— Minä en voinut taiteesta tehdä ammattia, sentähden ei minusta tullutkaan taiteilijaa, puhui Seipi. Ehkä olisi tullut toisissa onnellisemmissa, helpommissa olosuhteissa. Mutta tänä aikana! Joka vaatii yliluonnollista voimaa, vankkoja aivoja, häikäilemättömiä kyynäspäitä. Ei, ei! Minusta ei olisi ollut siihen. Olen aina tuntenut, että minulla on hauraat aivot, niin sanoakseni, hemmoiteltu, herkutteleva mielikuvitus, jota tulisi hoitaa, vaalia ruhtinaallisesti. Silloin se voisi mahdollisesti lahjoittaa silloin tällöin jonkun helmen, koruneuleen, ylellisyyslisännön maailmalle. Ja sellainen on pannassa nykyään. Itsekin tuomitsen sen ja oman rakenteeni samalla. Ja jos kerran taiteellisuus ihmisessä on niin höllässä, niin heikkoa tekoa, ei sitä kannata surra. Minäkö ruokopillilläni kilpailemaan maailmanpalon myrskypasuunain joukkoon! Sehän olisi naurettavaa. Niin hullu en sentään ole. Ole huoleti, veljeni, minussa ei sammunut taidetaivaalta mitään korvaamatonta valoa. Ei ensinkään. Minä en koskaan voisi loistaa omin voimin omalla valollani. Mutta minä tahtoisin kyllä olla mukana, tahtoisin sulautua johonkin suurempaan kuin pisara mereen. Missä on minun uomani? Sitä juuri etsin. Etsin elämälleni sisältöä. Enkä löydä. Ulkonaisesta maineesta en välitä. Tahtoisin kuolla tuntemattomana, mutta itse tuntien itseni.
— Itseään ei opi tuntemaan muuta kuin toisten kautta, vertailemalla. Mensch, vergleiche dich. Jätä nuo yksinäiset tapasi, tule ihmisten pariin, todellisuuden maailmaan, niin sinusta tulee toinen mies!
— Mitä sinä nimität todellisuudeksi? Kuka todistaa, että teko on enemmän todellinen kuin ajatus? Luuletko, että syvemmässä merkityksessä tuli takassa on oleellisempi kuin se ikuinen lieska, joka polttaa sieluani, että tuollainen kirja on arvokkaampi kuin ne unelmat, jotka loimuavat aivoissani?
— Kirjan välityksellä ne joutuvat muiden hyväksi. Muuten ne palavat poroksi umpinaisessa, tyhjässä säiliössä, menevät hukkaan.
— Ei mikään mene hukkaan. Kaikki jatkuu. Voima elää eteenpäin. Mitättömimmän ullakkorunoilijan mielikuvitus säteilee kuni tähti ijästä ikään, jossakin, jonnekin… Siihen uskon, se on lohdutukseni. Tahtoisin vain itse valita, löytää oikean värini, jota säteillä, sisäisen kauneus-arvoni ja elää sen mukaan. Mutta sitä en saa tehdä rauhassa. Aina minua koetetaan saada johonkin ulkopuoliseen. Minua tahdotaan raahata, työntää, pakoittaa tuohon kauheaan hälinään ja hyörinään, joka on minulle arvoton. Sinäkin, Simo! Miksi? Napertelen pientä käsityötä henkeni pitimeksi, enkä tee kellekään pahaa. Antakaa minun olla niinkuin olen! Tähdissä on määrätty kohtaloni tällaiseksi.
— Tähdissä, tähdissä! jaaritteli Vaskio. Sinä siis uskot tähtiin, sinä!
— Kuinka eivät taivaankappaleet, jotka liikuttavat valtamerien kehdon, vyöryttävät vuoksen ja luoteen, jotka määräävät maan ja ilman ihmeet, kuinka ne eivät vaikuttaisi ihmiselämän rataan!