Simo Vaskio asettui kädet housun taskuissa toverinsa vuoteen ääreen.
— Kuule, mitä sinulle oikeastaan on tapahtunut Orkokummussa? Sen jälkeen kun sieltä tulit, ja siitä on jo kuusi viikkoa, et ole valvonut päivällä etkä nukkunut yöllä, vaan horiset kaikenlaista ihmisjärjelle käsittämätöntä. Olisitko ehkä rakastunut?
— Keneen minä olisin rakastunut?
Seipi katsoi Vaskioon viattomasti hämmästyen, hienon punan kohotessa hänen poskilleen.
— No tietysti tuohon Orkokummun nuorempaan tyttäreen, jonka kotiopettajana juuri olit!
— Oh, Meriin! Ei, hän oli liiaksi tästä maailmasta kotoisin viehättääkseen minua. Pikemminkin olin siellä rakastunut poissaolevaan tyttäreen, tuohon laulajattareen, jota en koskaan ole nähnyt enkä kuullut, Aarlaan. Minulla oli kunnia saada asua hänen huoneessaan. Ja jos hän itse on yhtä ihmeellinen ja ihana, yhtä tähti-viisas ja henki-kylläinen kuin hänen kirjastonsa, niin…
Vaskio hymähti halveksivasti.
— Hän on siis tuollainen uuden-ajan taika-uskoinen, teosofi tai spiritisti tai miksi niitä nykyään kutsutaan…
— Sano sitä miksi tahansa! Jotakin suloista ja suurta on tuossa salaperäisyyden verhon kohottamisessa. Minä nimitän sitä nyttemmin Aarlan uskoksi. Joskus yöllä olen tuntevinani hänen keveän henkiolentonsa hipaisun lähelläni ja silloin alan lentää, niin, lentää, mutta aivan matalalla, jalat edellä. Näin…
Seipi ojensi jalkansa ja kätensä pingoitus-asentoon.