— No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.
Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.
— Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.
— Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä asiaamme?
— Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen. Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka on niin ruma, köyhä ja pieni?
Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.
— Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain arvoinen!
— Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee taidekin ympäristön sähköä.
— Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja ryskettä!
— Laumojen, ei yksilöjen.