— Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin, liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina… Missä te piilette?
— Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta, kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä, vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta, joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna, loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua, mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi, että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon, minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän, typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.
— Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.
— Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin avulla.
— Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.
— Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se, jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?
— Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat uudestaan…
— Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta, jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren, oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin, voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia, jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän vuoksi…!
— Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.
— Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös, kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!