— Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.

Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:

— Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia, että herra runoilija suvaihtee…

— Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle, hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti. Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan! Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he. Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti? Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on… kuka hemmetissä se nyt onkaan… en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on, että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki. Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy meidän eroomme.

— Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.

— Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja. Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla, hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside toisiimme ja sosialismiin.

— Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.

— Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen, mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies, Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin, puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu, Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali! Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni puolestasi…

Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli silmiään.

— Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin. Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin, niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin. No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille. Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari, tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: "Poika, olet paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa! Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa, eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta ruumiissa." Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani. Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa! Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi olenkin tehdastyöläisten akutaattori.