— Pekka!
Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.
— Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin puolest. Eiha hää mittää…
— Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.
Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa määrässä itsensä näköiseksi.
— Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää, hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä, summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki… Se on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö, se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen tykö… Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime viikoll frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa, ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii, sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, tahon. Ja minkä mie oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies. Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta. Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla, tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on periaatteita!
— Taiteilijan periaatteita nuo.
— Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät. Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni tarjota jotakin… Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi… Niin olis se suuri onni ja kunnia… Mie kiitän täst kunniast. En taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!
Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa kauluksesta.
"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri"… tolkutti Tuira unenpöpperössä silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville poskipäilleen.