— Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja tulikiveä…
— Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.
— Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.
Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.
— Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia? jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki, sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla. Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu. Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.
Tuira löi mahtavasti rintaansa:
— Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira — hän laski sormillaan — Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja, Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.
— Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan, lähetään nyt, kiirehti Untonen.
— Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää. Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja…
— Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.