— Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista, Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää — eikä pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla…
Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.
IX.
Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!
Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa! Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen. Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.
Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta. Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi murhattujen haamujen infernosähköä… Heidän rauhattomat sielunsa vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö minut murhasit?
Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?
Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat, tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen villejä oikopolkuja.
Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti. Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja… Mutta hän ei koskaan tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää, jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut. Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi — itkien ja ryypäten. Tämä oli tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin siivin… Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt särkyneen ihanteen rakkaus… ihmisen kaunein kaipaus… olla täydellinen…?
Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira, kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat, sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä, että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan, ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä? Runoilijan täytyi ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen! Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt. Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja mahdollisesti myös vähän — ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh, hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja ennakkoluulottomammaksi…