Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva oli lyötävä kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!
Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut? Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä: sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa, germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä. Mikä kaamea teurastus!
Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko, oma suomalainen sotaväki.
Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle. Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate, se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen elämästään, ottaa itsensä pois… Ja Pentti Linna ja hän eivät kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle. Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö. "Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta! Liiankin paljon.
Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt… Tuo jos muodosti vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin, vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka hän oli!
Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.
Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi, veti… Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö? En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä? En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä muita…
Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se oli vaikeampaa.
Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä vastaan.
Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone puhui…