Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja…
Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa, jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!
Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista, mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi, miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää. Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen. Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun, ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua, minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä. Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit, minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen, että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.
Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa, miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite, itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei sitä kukaan nähnyt!
Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto, miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.
Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa. Liian myöhäistä!
Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä, laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla, oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven rakastavassa muistossa.
Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.
Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan. Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa… Varvara, ole huoletta, sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta…
Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.