Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?
Muistan kyllä. — Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia, joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä, joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni, menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun. Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä kerroit siitä, et näyttänyt sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin. En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous…
Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:
"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut… en edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi, ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli selfmade man. Hän luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin onni, mikä ihmiselle voi tulla."
"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.
"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi, ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat, kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa… Ja sitten menin kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo, kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille. Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."
"Ja hän, rakastettunne?"
"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."
"Maailman helpoin asia."
"Maailman vaikein."