Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää, Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä! Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen paholainen! Oma syy!
Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta vastausta. Jos sittenkin… Ei, ei…
Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön, miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.
Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet. Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut… Puhtaampaa ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota, siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta, mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen, erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista. Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat, rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa. Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin. Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin Meri, hän ikävöi.
Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi, tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut, että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei toki tehnyt mitään.
Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti. Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki, mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"
Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:
"Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn, — — — Dahin, dahin möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"
Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!
Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua, että sekoitat asian ja esineen?