Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin tehdä suurimmat sankarityöni!

Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!

Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky piipittäviä linnunpoikasia.

Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle? Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma, tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin! Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys, minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet. Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.

Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!

Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta ehkä vielä, joskus… Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan! Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei haudassakaan!

Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen vuoteessaan.

Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.

Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.

Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi otsikon: Uskontunnustukseni.