— Vastaanotto kai viivyttää tai joku odottamaton sairaustapaus.
Puhe katkesi taas. Tohtori Linna oli tämän seuran yhdistävä voima ja ilman häntä tuntui yhteistyö ratkeilevan liitoksistaan.
Tohtori Linna antoi odottaa itseään todellakin kauan. Kun hän vihdoin näyttäytyi ovessa, oli hän tavallista vakavamman ja kiihtyneemmän näköinen. Hän tervehti jokaista kädestä synkkänä ja puhumattomana.
— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen sitten seuran puoleen kokonaisuudessaan, suonette anteeksi myöhästymiseni, mutta juuri lähteissäni sain puhelimitse uusia huolestuttavia tietoja, jotka koskevat meidänkin yhteistä asiaamme mitä läheisimmin ja vaativat ryhtymään pikaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi maahan. Asia koskee lähinnä sinua, veli Ritola. Orkokumpu on ryöstetty, se on kokonaan ryövärien vallassa, ja arvatkaa, keitä nämä ryövärit ovat! Omia kansalaisia, ainakin osaksi. Sosialistien sotajoukkoja. Muuan Tuira-niminen mies on ollut pääpukarina siinä pelissä.
— Tuira! huudahti Ritola hypähtäen seisomaan.
— Tunnetko hänet?
— Ettenkö tunne! Selvä kostotoimenpide minua vastaan. Miten halpamaista! Vahinko, etten ollut siellä. Kyllä minä olisin sille pojalle näyttänyt!
— Pehtori oli kyllä ollut sankarillinen. Kun olivat vaatineet ruoka-aittoja avattavaksi, oli hän kieltäytynyt ja sanonut: "Syökää nyt, rahan orjat, rahojanne, niitähän teillä on. Tehän olette nyt kapitalisteja. Itsehän olette nostaneet elintarpeiden hinnan ja palkkanne suhdattomiksi. Joka tekee työlakon, sen pitäisi tehdä syömälakkokin." Olivat köyttäneet pehtorin ja pistäneet kapulan suuhun.
Ritola poistui nopeasti puhelimeen.
— Hyvät herrat, jatkoi tohtori, tämä sosialistisen sotaväen ryöväriliiga on uusi surullinen lisä jo ennestään hirveään rosvovaltaan maassamme. Tähän asti ovat rikollisia olleet vieras sotaväki. Hengen ja omaisuuden turvallisuudesta ei pitkään aikaan enää Suomessa ole ollut puhettakaan, sillä nuo täydellisillä sota-aseilla varustetut rosvot ovat olleet itsevaltiaita maassamme. He ovat mielin määrin varastaneet, murhanneet, raiskanneet, he ovat syöneet suihinsa meidän leipämme ja tallauttaneet hevosillaan meidän viljapeltomme. Ja kaupungeissa he ovat alkaneet huutaa "leipää, rahaa, ja verta". Meidän "suojelijamme" Venäjän hallitus ei ole voinut suojella meitä vähimmälläkään tavalla tältä väkivallalta. Eikö meissä silloin luonnostaan herää ajatus, että meidän on tehtävä se itse. Ei mikään laki maailmassa voi velvoittaa kansaa kestämään tällaista häväisyä, oman käden oikeutta ja riettautta. "Vieläkö kärsinet kauempaa?" tämä huokaus lienee jo enemmän kuin kerran noussut jokaisen isänmaan ystävän rinnasta. Vapaus vieraan maan sotaväestä on ensimäinen vapaus, joka itsenäisen Suomen tulee saada. Mutta mitä sanoa meidän sosialisteistamme, jotka ovat olevinaan itsenäisyyden, valtiollisen vapauden ajajia ja kulkevat julkisesti venäläisten pistimien turvissa, liittyvät yhteen juuri tämän saman Jumalan vitsan kanssa, joka meidän on heitettävä pois selästämme, kieltäytyvät valtiollisista keskusteluista virallisen hallituksen kanssa, mutta antavat sotilasmielivallan määrätä ja kirjoittaa kaikki noottinsa! Ja nyt! Mitä sanotte siitä, että nämä samat suomalaiset "vapauden veljet" ovat perustaneet venäläisiä veljiä matkien ja heihin liittyen myös omat rosvojärjestönsä, joiden tarkoituksena on, kuten he ilmoittavat, jatkaa luokkataistelua ja käyttää tarvittaissa väkivaltaista ja aseellista voimaa, pakoittaa muka elintarpeita salaavat maanomistajat ja kauppiaat antamaan tuotteensa kansan käytettäviksi. Ja että heillä on kiire ohjelmaansa toteuttamaan se on jo nähty. Nyt ovat asiat kehittyneet sille asteelle, jolla mielestäni on nopeasti toimittava. Ilman järjestystä ei ole mitään yhteiskunnallista elämää, järjestys on kulttuurin ensimäinen ehto. Se on saatava Suomessa aikaan hinnalla millä tahansa. Meidän yhteiskuntamme ei kestä niitä vaaroja, jonka alaiseksi anarkia sen saattaa. Me emme voi koko Europan silmissä antaa pelata pois kulttuurikansan mainetta. Meidän on uskallettava ääneen koko maailmalta vaatia oikeutta elää omaa elämäämme, mutta meidän on myös näytettävä, että henkisen tasomme ja tekojemme puolesta olemme vapautemme arvoisia ja että tarpeen tullen uskallamme panna vaikka henkemme alttiiksi. Joka ei koskaan uskalla panna elämäänsä vaakalautaan, ei myöskään koskaan saa elämän kruunua. On jo aika meidän tarttua oman kohtalomme ohjaksiin. En ole sodan enkä aseellisen voiman ystävä, mutta on tapauksia kansojen elämässä, jolloin sitä ei voi välttää ja sellainen hetki on mielestäni nyt meillä, tilanne on kärjistynyt äärimmilleen. Meidän on asevoimalla pakoitettava huonot ainekset, kotimaiset ja vierasmaalaiset, pysymään alallaan. Tästä jo seuraa, että emme voi niin sanotun rauhan liiton kehoitukseen, jonka kaikki tunnette, suhtautua muuten kuin jyrkän kielteisesti. Kehoittaa tällaisella hetkellä luopumaan aseista on samaa kuin kehoittaa isänmaan kavallukseen, kansalliseen itsemurhaan. Tämä on minun kantani.