— Hyvä, hyvä!
— Toisekseen on meidän tehtävä välimme selväksi myös maamme toisen niin sanotun itsenäisyyspuolueen s.o. sosialistien kanssa. Kuinka voi ajaa itsenäisyyttä ja samalla kulkea vihollisen sotaväen turvissa, kuinka pyrkiä valtiolliseen vapauteen ja samalla kysyä neuvoa sortovallan sotaneuvostoilta ja antaa heidän sanella valtiolliset julistukset, pukeutua matruusien pukuihin ja antaa samalla heidän johdattaa joukkojaan? Ei! Sitä ilveleikkiä on jo tarpeeksi. Ja koska heillä, sosialisteilla, kerran täytyy olla painetti selän takana, niin olkoon sitten mieluummin oma kuin kasakan pamppu!
— Mutta kansalais-sota on jotakin hirveätä, se olisi ennen kaikkea vältettävä!
— Onneton kansa tämä tosiaan, huokasi Vaskiokin. Muualla maailmassa kansakunnat uskaltavat antaa henkensä isänmaansa puolesta ja meillä ei ole pantavana itsenäisyytemme vaaliuurnaan muuta kuin laiskuutta ja rahanhimoa, lakoista johtunutta hätää, veljesvihaa, edesvastuutonta vallattomuutta.
— Raakavoima on raakavoimalla lyötävä, muuta keinoa ei ole, sanoi Vuosalo. Sitäpaitsi on koko sosialistinen liike meillä muilta lainattu ryöstöjärjestelmä, jota raakavoima harjoittaa henkistä voimaa kohtaan. Mitä on muuta se, että ruumiillinen työ vaaditaan paremmin palkattavaksi kuin henkinen? Tjaa, sen minä sanon, on siinä röyhkeyttä: tulla paljailla jäsenillä, niinkuin jumala ne on luonut, ja vaatia niiden käytöstä enemmän kuin mitä saavat miehet, jotka ovat kymmeniä vuosia kalliilla opinnoilla valmistaneet aivojaan käyttökuntoon.
— Paremmin lyö leiville nykyään käyttää vaikka varsiluutaa kuin kynää, filosofeerasi Vaskio. Kirjaltajien työpalkat ovat nousseet huimaavasti ja sanomalehtimiesten ja kirjailijain pysyvät ennallaan tai laskevat. Ja nuo raukat luulevat, että vain ruumiillinen työ, vain käsityö on tarpeellista maailmassa. Näköhäiriön orjat! Sanovat: tehkää te lakko, te kulttuurityöntekijät ja maailma käy ja seisoo ennallaan, sitä ylellisyyttä ei tarvita, toisin sanoen, mutta jos me teollisuusmiehet, me käsityöläiset, me suutarit ja räätälit, me ojankaivajat ja mullantonkijat teemme lakon niin tulee hätä, elämä lakkaa, rapistuu heti, sillä me olemme hyödyllisiä, me teemme sitä työtä, joka on välttämätöntä ja tarpeellista! Millä herättää heidät tästä erehdyksestä näkemään pohjimmaista käyttövoimaa ihmiskunnan kehityshistoriassa, sen ponninta, joka on henkinen työ! Pitäisikö saarnata uskoa näkymättömiin, joihin he eivät usko! He eivät usko, että ihminen tekee työtä, ellei ole kouriin tuntuvaa työasetta käsissä. Jokainen ajattelija laiskottelee heidän mielestään, sentähden että hänen muut jäsenensä paitsi pää lepäävät. Ja millä mitata sitä tuntien määrää, joka on käytetty aivotyöhön? Miksi toisten aivojen pitää palaa vuorokaudet läpeensä palkattomasti, sill'aikaa kuin toisten jäsenet liikkuen ja leväten määrättyjä tunteja riistävät ajattelijan ruumiilta elinehdot!…
— Etkö tiedä, ystäväiseni, että jaloin työ maailmassa ei koskaan saa ansaittua palkintoa… eikä sitä edes voida palkita! sanoi tohtori.
— Mutta annettakoon sen tekijöille edes tilaisuus elää! Tämä on veristä vääryyttä. Henkinen työ on palkattava paremmin kuin ruumiillinen!
— Kuka sen on määrännyt? Toiset tahtovat rahassa vahingonkorvausta puuttuvasta hengenvoimasta. Mikä on sen luonnollisempaa!
— Mutta luonnonvastaista on ainakin asettaa tehdastyö, koneellinen työ kaiken toiminnan perimuodoksi ja tehdä siitä pohjakaava inhimilliselle toiminnalle, sanoi tohtori Karppi. Se on mielestäni sosialismin perus-erehdys. Maailmassa on paljon työtä, jota ei milloinkaan voida järjestää koneellisesti. Kuten tohtori Linna sanoi, on jaloin, korkein toiminta juuri sellaista. Kytkekää ihmisajatus tunteihin ja tuntipalkkoihin! Arvioikaa se jäsenliikunnon mukaan! Määrätkää synnytyslakot! Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi lääkäri laskisi leikkausveitsen kädestään, niinkuin palvelija keittokauhan, kellon lyödessä määrättyjä lomatuntia? Järjetöntä! Järjetöntä! Entä nuo ylettömät palkankorotukset ruumiin liikunnoista! Saadakseen makeanleivän päivät he sen tekevät, eivätkä ymmärrä, että leipä juuri sen kautta nousee yhä korkeammalle; sen hinta kohoaa kilpaa ihmisten laiskuuden ja työvoiman kallistumisen kanssa. Toiset vaativat lisää palkkaa, sentähden että leipä on kallista, toiset kallistavat leipää, sentähden että työvoima kallistuu. Ikuinen surman rengas! Ja he suurpalkkaiset työmiehet eivät saa suurilla rahoillaan murenaakaan enempää kuin ennen. Mutta muut, henkisen työn tekijät, monet hienot, hyvät, ahkerat ihmiset kuolevat nälkään…