— Minä olen oikeastaan myös periaatteessa täysi sosialisti, sanoi
Kalpanen, vaikka en joka kohdassa hyväksy heidän taktiikkaansa.
— Hyvänen aika, kaikki porvarithan ovat oikeastaan sosialisteja, sanoi Vuosalo. Eihän Suomessa muita olekaan. Sentähden on koko luokkataistelu meillä hulluutta, keinotekoinen, ulkoa opeteltu villitys, ei omasta tarpeesta syntynyt. Suomi on maailman vapaamielisin kansa. Puhe luokkasorrosta on pelkkää onttoa kaikua, lainalippu. Mitä me olemme ketkään muuta kuin työmiehiä? Missä on meillä kapitalistit? Missä kansaa halveksivat ylimykset? Meillä ei yksinkertaisesti ole noita vanhojen kansojen epäkohtia. Me olemme kansanvalta Jumalan armosta!
— Sattuuko tohtorilla olemaan niitä rauhan kehoituksia mukana? kysyi kauppias Huhtanen. Minä en ole sattunut niitä vielä näkemään, vaikka kyllä tunnen sisällön.
Tohtori tutki taskujaan.
— Ei tainnut tulla mukaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaiseen tolstoistiseen henkeen: ei vastustaa pahaa pahalla, ei leivän, ei vapauden, ei minkään syyn nojalla tarttua murha-aseeseen. Suomen tuli tahrattomin käsin tarttua uuden vapautensa peräsimeen, ja muuta sellaista lörpötystä. Niinkuin niitä käsiä ei jo olisi tahrattu…
— Meidän pitäisi siis antaa vaikka murhata vaimomme ja lapsemme ja vain kiltisti katsella päältä kädet ristissä, huusi Ritola.
— Tietysti! Kuolla kuin Kristus ristinpuulla!
— Akkaväen hommia!
— Mutta että siinä on miehiäkin mukana! Kuuttikin!
— Hänen nimellään on isänmaallista kantavuutta!