— Ei kenenkään puolta tule meidän pitää muuta kuin omaamme, innostui
Simo Vaskio. Ei oikeaan ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan!

— Oletteko huomannut, sanoi Sulo Kalpanen, että juuri ne samat miehet, jotka ennen, Bobrikoffin aikana olivat pahimpia ryssän myötäilijöitä, nuo itäisten tyrannien liehakoijat, nyt heittäytyvät yhtä järjettömästi germanismin helmaan. Niinkuin Saksasta tulisi kaikki apu ja voima. Jos porvarit turvautuvat Saksan aseisiin, on se yhtä kurjaa kuin että sosialistit käyttävät venäläisten aseita!

— Apua ei tule muualta kuin meistä itsestämme —, sanoi Vuosalo. Emme voi kokonaisuutena itsenäistyä ja vapautua, ellemme ole sisäisesti vapaita ja itsenäisiä, ei kenenkään loisia. Meillä ei ole varaa ajaa muuta kuin omaa asiaamme. Vapaan Suomen asiaa!

— Oikein, oikein!

— Eläköön vapaan Suomen tasavalta!

Simo Vaskion ääni, joka intoillessa muuttui vähän kimeäksi, kaikui ylinnä pöydästä.

— Kyllä meillä suuria sanoja riittää, sanoi johtaja Kapuli vähän kylmästi.

— Hyvää tahtoa on myös! intti Kalpanen.

— Mutta miksi hyvät saavat niin vähän aikaan ja pahat niin paljon?

— Usein olen tuuminut itsekseni, sanoi Vuosalo, ettei missään maailmassa mahtane olla niin rappeutunutta kansallisuustuntoa kuin meillä. Orjan leima on meissä jo. On ihmisiä, jotka eivät uskalla tosissaan edes ajatella vapautta, ei tunnustaa julki tätä kaipuuta. Sitä kavahdetaan kuin jotakin luonnotonta, rikollista, rangaistavaa. Se on kuin joku hirveä valtiosalaisuus, hurmahenkien tunnussana, jota vain tohditaan kuiskata jossakin sopessa toisen korvaan! Hyi saakeli tällaista kansaa! Meille on vapaus kummitus, jota kaikki säikkyvät, jokin suuri tuntematon niinkuin Venäjällä. Ja lisäksi vapaus järjestyksen merkeissä! Vaikea yhdistelmä! Sen vuoksi ovat päät ennenkin kierineet piilun alle. Parhaimmillekin vallankumousmiehille se tavallisesti käy yli voimain, tuo sälön, sovittelun pakon heidän elämäänsä ja syöksee heidät.