Tohtorin astuessa sisään istui Vera mieliasennossaan lattialla turkkilaisella matolla. Värillisten sähköjen valossa näytti hänen eksoottinen kauneutensa satumaiselta.
Tohtori taputti häntä hymyillen olalle:
— Lapsi leikkii taas.
On synti olla noin kaunis, oli hän vähällä sanoa, mutta sanoi ainoastaan:
— Sinä koru, sinä lepohetki vanhan tohtorisedän elämässä. Tiedätkö, Vera, minun elämässäni ei ole ollut yhtään sellaista! Aina vain taistelua, hellittämätöntä ja julmaa, velvollisuuksille alistumista. Olet kai kuullut mainittavan minua pahaksi. Ja olen ollutkin paha, se on totta, mutta paha vain sentähden, että jälkeentulevilla kerran olisi hyvä…
— Minä pidän pahoista.
— Sinä rakastat voimaa, se on kauneuden kohtalo. Ja ainoastaan pahalla on voimaa tässä maailmassa. Paha pahaa vastaan, niin taistellaan kaikki suuret taistelut.
Tohtori istuutui sohvan kulmaukseen. Vera hiipi veikistellen hänen viereensä.
— Sinä olet pannut pahan hyvääkin vastaan, murskannut taistelematta… tehnyt pahaa hyvälle, niin juuri… Sano minulle, eikö sinun rouvasi ole hyvä? Onhan?
Tohtori hymyili hieman.