— Hän on heikko. Hän kuuluu niihin, jotka pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.
— Mutta sinä tohtori, olet tehnyt hänet sellaiseksi. Hän kuuluu nuorena olleen kaunis, ylpeä, notkea kuin koivunvirpi. Hän esiintyi julkisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli ihailijoita, hän oli luotu ihailtavaksi. Mutta sitten tulit sinä ja kielsit linnun laulamasta, kukkasen kukoistamasta ja panit sen vain hedelmöimään! Hyi!
— Se on luonnon laki. Ensin kukka, sitten hedelmä.
— Mutta sinä turmelit hänen kauneutensa. Sinä teit hänet niin hirveän lihavaksi. Oh, kuinka olen kantanut siitä sinulle kaunaa. Tehdä solakka viiniköynnös paksuksi, mikä hirveä rikos! Oh, kuinka sinä olet rikollinen!
Vera tuijotti kummallinen hymy huulillaan eteensä.
Tohtori nauroi.
— Mutta kuinka Herran nimessä sinä panet minun syykseni sen, että vaimoni on lihava? Sehän on hyvinvoinnin merkki.
— Äitini Varvara sanoi, että ihminen voi lihoa epätoivostakin. Ja mitä voi olla muuta ihminen, josta on tehty munimakone!
— Mutta Vera, mistä oletkaan oppinut noin rumia puheita! Ne eivät ollenkaan sovi tuollaisen pikku enkelin suuhun kuin sinä. Minun täytyy siis väkisin tukkia suusi.
Linna taivutti tytön päätä taapäin ja painoi lyhyen suudelman hänen huulilleen.