Vera tuntui äkkiä kuin kivettyneen. Ainoastaan hänen poskillaan ja silmissään hehkui kuin kaukaisen tulen kajastus.
Tohtori kaasi helmeilevää viiniä laseihin.
— Sovitaan pois nyt pikku riitamme. Olehan nyt taas kiltti tyttönen.
Maljasi!
— Oh, kuinka sinä olet rikollinen, toisti tyttö itsepäisesti eteensä tuijottaen. Mutta minä pidän pahoista…
— Siis pidät pikkuisen tohtori-sedästäkin? sanoi Linna silittäen hiljaa Veran kättä.
— Et sinä ole mikään oikea setä.
— En. Orjasi olen. Ja sinä minun pikku kuningattareni. Maljasi, Vera!
— Maljasi, tohtori! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen. Miksi et anna viiniä koko kansalle, että he kaikki kerran olisivat iloisia? Miksi vangitset ilon muilta?
— Kansa itse tahtoo niin, se ymmärtää, että se on hyväksi sille. Kaikki on suhteellista, lapseni. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, siinä lyhyesti sanottuna suhteellisuuden ydin. Kas, sitten kun tälle kansaraukalle on taattu onnellisen elämän ehdot, sitten voimme mekin, me yksilöt, sinä ja minä esimerkiksi, nauttia palkkamme. Mutta siihen asti… Tiedätkö, Vera, minun pyhä velvollisuuteni on tehdä kansani onnelliseksi, mutta suurempi onni minulle, kautta Luojan, olisi tehdä onnelliseksi sinut, tehdä kaikki, mitä sinä haluat! Miksi en saa? En saa! Siksi, että olen vannoutunut kansan asialle…
— Ja sentään vihaa kansa sinua…