EPRA. Jaa'a. Halkopinoni pienenee.
MESAKKI. Meidän voit ja pellavat, naskalit, tapit ja makkaratikut alkavat jo olla maan mainioita. Niin ahkeroitkaamme tässä surun laaksossa, niin kunnian kukko kiekuu kerran haudallammekin.
JASKA. Niin, ja nähköön se riikin herra, ettei täällä eletä kuin viimeistä päivää niinkuin pakanat ja murjaanit.
MESAKKI. Ja jos sattuisitte hiukan nukahtamaankin, niin, niin, kyllä minä huutavan äänellä kopistan korvanne hörölle.
JASKA. Mesakki, sinä olet meidän hyvä omatuntomme. (Sitoo kirnun selkäänsä ja kulkee edestakaisin.) Kuulkaas, kuinka se molskaa!
EPRA. Katsokaas, kuinka tuli hyvä makkaratikku, mutta siihen menikin kokonainen halko.
JASKA. Mesakki, ole valppeellinen, eiköhän jo näy vaunujen tomupilveä raitilla.
MESAKKI. En näe muuta kuin että muijasi huuhtoo kaskessa, ajoi äsken siat aitaukseen.
JASKA. Niin oikein, meidän akka on tomera ja visu vaimoihminen. Katsos sillä lailla me yksintein palvaamme ja savustamme siat elävinä ja sitte me teurastamme ne.
MESAKKI. Niin, ei meidän ymmärryksemme kasvakaan alaspäin kuin vasikan häntä.