Tuli heimokiistat ja sota soi, vihan vilja se heilimöitsi, väen vietihin ylpeä neitoni, joka kultaansa ikävöitsi.
Ma olen se kulkeva ritari, jota elämän onni ei suosi, ja tänne aatos allina käy ja soutelen joka vuosi.
Ja hyvästi, hyvästi armaani, jot' en näe minä enään milloin ja hyvästi saaren lainehet, joilla kiikuin ma kuutamoilloin!"
Ja haaksi se valitti vaahdossaan, kun tuulet sen merelle toivat, yli Naantalin tummuvan saariston vielä kerran kellot soivat.
— Ja sanotaan Pirjetta Kurjesta, että ristiin hän sormensa sulki, sen yön hän luostaripihalla vain itki, itki ja kulki.
AULANKO.
Sa olit viaton paimenneito, joka illanlaskussa paimentaa, sa olit puhdas kuin puro puhtain, joka Hämeen metsissä solskuttaa.
Ma lasna kuuntelin laulus ääntä ja kuulin kuusikon kohinan, näin lehdot lempeät rantamilla ja sorsan kaislassa soutavan.
Mut tuli vieras ja valehelmin hän kimpuin kihlasi neitosen, hän maalas posken ja käänsi käynnin ja riisti katsehen herttaisen.
En tunne tuttua paimenparkaa, hän vielä veikeenä paimentaa, mut laulu tehty on, nauru ontto, kun linnan rintaa se kaijuttaa.