Ma muistan Eedenin aamukoin, — on onni Eedenin suuri, — siell' luonnon lauluissa unelmoin, nyt astun murheessa hiekkamerta ja pilven liepeillä nään ma verta, maan kukat hurmeita vuodattaa ja koko maalima punertaa. — Mut kussa synnin on juuri?
Oi, Habel, Habel, sua rakastin, kuin pientä veljeään suuri, sun yli purojen kuljetin ja ruokopillillä sulle soitin, ma murhahimoni silloin voitin; miks lasten lauluihin hiipi kyy ja tuli kateus, synnin syy? Mut kussa synnin on juuri?
Ja Habel sylissä lepäsi, — lie sylissä autuus suuri, — ja emo nuorinta hyväili, mut minut hyljäsi yöhön syyttä, ma etsin metsien ystävyyttä ja kysyin: kohdust' on kirot kait, mut kustas, emoni, vihat sait? Mut kussa synnin on juuri?
Ja ääni pilviä pitkin soi, — on Herran kauhistus suuri — ja pitkäisen leimaus sanan toi: "Ken tappaa Kainin tai Kainin nostaa, sen Herra seitsemän kertaa kostaa!" Ja katso, kalliot pirstaantui ja virrat uusihin uomiin ui. — Mut kussa synnin on juuri?
Näin Herra heitti mun kulkemaan, on eessäin maalima suuri, käyn Nodin laaksohon lauhkeaan, ma majan laitan ja suvun siitän ja vihan viljat ma kostain niitän, siis viha viihtyköön päällä maan, sen kirot kimmo ei milloinkaan! Mut kussa synnin on juuri?
VOI TÄTÄ KANSAA!
Voi tätä kansaa ja voi tätä maata, eikö se koskaan tointua saata, oisko se tuomittu kuolohon pois kuin helmarikoksen tehnyt se ois?
Puhdas, nuori ja nouseva kansa kulkisko kaihoten kahleissansa, pohjolan päivä sen tänne toi ja vapaaksi kansojen Luoja sen loi!
Voi tätä kansaa, jos itsensä heittää, sora ja sammal sen hautaansa peittää; oikean kätemme jo telottaja vei, oi, veiskö se sydämmen? Ei, ei, ei!
Marraskuussa 1899.