— Jo vinkui vasamat viidakkoon ja vuorella ootti kansa ja jaarli putosi ratsultaan ja — havahti unestansa.
Hän kuunteli myrskyn soittoa, joka syyti ruutuhun lunta, pois jaarli keväällä purjehti, oli nähnyt pahaa unta.
Mut vieläkin, — tarussa kerrotaan — kun syysyö rakeita syytää, sulo Inkeri kivistä seinää lyö ja veljeltä armoa pyytää.
SUOMEN LIPPU.
Nyt nouse lippu liehumaan, sinivalkea vaate kiillä, se lippu meidän lippu on, se loistaa alla auringon ja maassa, missä ei piillä!
Sen puhtaat värit välkkyilee kuni kirkkahan pilven päärme, ei orjat sitä heittää saa, ei tahra sitä peittää saa, ei sylkeä kähisevä käärme!
Jos kielletään, jos käsketään ja vihaiset viestit lentää, sen värit veestä heijastaa ja lumelta se hohdon saa, oma lippu se leijuis sentään.
Se liehuis valonlinnoista, miss' isketään taidon peistä, ja näkyis aatteen aavat veet ja helkkyis suuret kanteleet pyhän taitehen temppeleistä.
Jos mull' ois voima Kullervon, sen tangoksi hongan löisin, ja Hämehestä Karjalaan sen lieve hulmuis yli maan, sitä vaakunat ympäröisi.
Ma seisoisin kuin Kullervo ja kallion kohottaisin ja hornan holoon manaten sen survoisin kuin hyttysen, joka häväistä uskaltaisi. —