19/8 99.
POSTIRUUNA.
Se hirnahti aina tullessaan, se tiesi sen kotoisen suunnan, — sen tunsi jo kaukaa juoksustaan sen tän kylän postiruunan.
Sen liinainen harja se heilahti, sen silmäkin oli niin sirkku ja toimensa täytti se täsmälleen, se oli niin viisas ja virkku.
Se pureksi joutessa suuteitaan ja kynti se päivässä pellon, taas valmis oli se lähtemään, kun helähti aisankello.
Se juoksi tasaista kulkuaan, ei tyhjää kuormaa se tuonut —, ei markkinakonien tavalla se kaikista kaivoista juonut
Se oli niin nuori ja iloinen, ei koskaan se eksynyt väärään ja nyt se jo hylyksi tuomittiin, uus lautamies sen määrää. — —
Tuli hevostenvarkaat ja harjurit, joilla piikit on sauvain päissä, ne löivät sen ruunan tainnuksiin siellä Pyövelikankaan mäissä.
Ja ruunan virkaa nyt toimittaa komukonkari, aituri raisu, jok' on tuhmaksi tunnettu vanhastaan, eikä apilaheinistä paisu.
Se konkari rikkoo ja rimpuilee ja silmille potkii hiekkaa ja ajurilaudalla könöttää punapartanen hevosniekka.