— "Sinun uskosi on kirkon usko, minun uskoni on itsessäni, matala on sun kuin tämä kirkko, korkea on mun kuin tunturini, min loi Luoja meille alku-aikaan!"
— "Röyhkeä ja korska on sun henkes,
napiset ja pilkkaat Jumalaasi,
lienet vanhain noitain perijuurta,
itsekkyyden templin harjaan nouset,
Gehennaan sun pakanuutes syöksee!"
— "Itse itses nostat Luojan sijaan,
mustatakki, kitsas pamppupappi!"
Hvoslev pahkasauvan ilmaan nosti:
— "Niin siis kuritan sua vihassani,
niinkuin Herra korvess' Israilia!"
— "Mikset lyö! Mun luulet voivas ajaa
sauvallasi taivaan valtakuntaan!"
— "Nyt en lyö, nään sielus surkeuden,
mene korpeen, mieti elämääsi,
nöyrry, tule sitten kansliaani!"
— "Näin ma tulin, turhin töin ma menen, en ma saanut sulta, mitä etsin, etsin ihmistä, näin kylmän kuoren, mutta toiste tulen tavoin toisin, kun on Herran suuri päivä tullut!"
Aslak meni. Hvoslev puisti päätään:
— "Katsos, Klement, näin Laestadius niittää
uhalla, min kylvi karuun maahan.
Harha-oppi riivaa ristikansan,
sitä aatellessa sydän itkee."
Klement koulumestar virkkoi silloin:
— "viel' et tunne tämän heimon mieltä,
hyvä, nöyrä on se sielultansa.
Katko rautakourin kiihkon taimet,
luota minuun, Ruthiin sekä Buchtiin!"
Pihaan tultuansa Aslak Hetta
pyyhki otsaltaan kuin painajaisen.
Kuin ois kangastuksen, unen nähnyt,
nähnyt kiusauksen kauniin näyn
seisahtui hän rinnoin huohottavin.
Kadja upeana pulkassansa ajoi kirkkokunnaalt' alas jäälle, eellä Juoksa Vuollenpoika Panne kääri hihnan käden ympärille, pulkat kiikkui, hämyyn heilahtivat.
Aslak muisti Biggan hellät neuvot: "ota onni, vaimo nuorna ollen, etsi rakkautta!" — Aslak mietti yksinäistä yötään talven tullen, huokasi ja nousi suksillensa.