Kadjan sarvitiuvun ääntä kuullen kauan katsoi Alattion jäälle, Kadjan kuvan eteen papin hahmo nousi. — Yhteen puristi hän huulet, käänsi sukset kohti kotiansa.
V.
Kevätpurot syöksyi laaksoon, liituvalkeina ne lirisivät ali pajun, läpi ruskeen jängän, missä viklat, kuovit, tiuhdot kirkui, juuria jo järsi sopulit.
Vaarain laell' loisti lumi, kiiruna jo lauloi tunturilla porovarsan ääntä jäljitellen, pounuun metsähiiret kaivoi teitään, sääsket tanssi riemuhäitänsä.
Kuilun partahalla loisti lapinvuokko neitsytvalkeana, tuoksui vanamo jo uneksuen sirkkain sävelistä, perhosistaan, poimijaansa ootti uuvana.
Alattio vihreänä
juoksi äitiänsä merta kohden.
Aslak Hetta Matte Jounan kera
laski veneellänsä huimat kosket
yösenpuolen maahan matkallaan.
Kuohut kirkastivat silmän,
kosken voima nosti vauhtiin veren,
rakkauden hulluus ajoi miestä
etsimään nyt itsellensä naista,
Kadjaa, saamineittä ihanaa.
Kielavelgo, sinirinta
Lapin satakieli jokilaaksoss'
soitti ikäväänsä naaraallensa,
lauloi kesäöitten ihanuutta,
kun ei päivä laske milloinkaan.
Yön ja päivän souti Aslak,
kantoi venheen yli kannaksien
niinkuin nuoren, keveen, oman vaimon.
Nousi maihin, kuuli sadoin soinnuin
pororiekin äänten kiikkuvan.
Huumeissansa Aslak kulki
Juoksa Vuollenpojan kodan luokse,
porolauma liikkui niinkuin metsä
kevätkiimass' sarviin sekaantuen.
Kadja lypsi lempiporoaan.