Aslak kulki tytön luokse,
hiljaa laski käden olkapäälle,
Kadja kääntyi, nauroi, poro karkas,
Aslak suopungin kun sarviin heitti,
vaipui vauhko poro polvilleen.
Alakuloisina silmät katsoi Kadjaan, kun hän poron päästi, suopunki taas lensi sirppisarviin, laumaa piirittäen koirat haukkui, porot yhteen juoksi peloissaan.
Myrähdellen Juoksa Panne
pisti päänsä kodasta, miss' äsken
laski rahansa ja nurkkaan kätki:
— "Vihamiehinäkö vierailette?"
— "Kosioina!" — Jouna vastasi.
"Puorre päive!" — "Puorist, puorist!"
Tervehtivät miehet vanhaan tapaan
poskiansa yhteen koskettaen.
Juoksa karhuntaljan maahan laski
kunniaksi kaukokosijain.
Vaiti istuivat, ja Jouna
veti povestansa turskanrakon
täynnä viinaa, kosjopiiput kiersi.
Tulen ympärillä miehet mietti,
Kadja kotaan hiipi arkaillen.
Taivas räppänästä siinti,
miesten päiden päällä seisoi sauhu,
karangolla riippui musta pata.
Jouna puhui Kadjaa kiemaellen,
Aslak tuijotti vain tulehen.
"Äsken Aslak tunturilla
ampui rautanuolen petran rintaan,
heitti hajasarvi nuoren hengen,
Aslak olallansa kantoi saaliin
ylpeänä kotikylähän.
Katkoi kaviot ja sarvet, heitti virtaan lohen leikkipuuksi, lihan antoi poika emollensa, sydämmen sen lämpöisen ja kuuman toi hän iloisena immelleen."
Kultasydämmisen korun
heitti Jouna naurain Kadjan syliin.
Juoksa myrähdellen lausui vihdoin:
"En myö neittä yhden petran hintaan,
minkä verran annat poroja?"
— "Täyden sadan antaa Aslak
lunnaiks' sulle, Juoksa, aarteestasi."
— "Anna koiralle, saat pahan sanan,
kuusituhat mull' on entuudesta,
lienee köyhä päivänpuolen mies."