Lumipyry peitti niinkuin vuori koko kodan, silloin räppänästä lensi kipenät kuin oisi tuli leimahdellut aivan lumen alta, vuoren rotkoist' Aslak suojaa etsi.
Läpi lumen kamppaillen hän kahlas,
Isa-märraa, merta kohden pyrki,
mut ei hanget silmää hivelleetkään,
isän kuolemaa hän usein mietti,
tahtoi nähdä isän merihaudan.
Mauna, Rista ajoi yhtä matkaa,
Jouna eksyi muka myrskyyn muista,
löysi Hetan valkeen mieliporon,
sen hän tappoi, kiersi Kautokeinoon
myödäksensä lihat kauppiaalle.
"Ylin ystäväni, Mauna, tiedät", sanoi Aslak, "leppymätön henki asuu minussa kuin isän hahmo, pelkään voimaani, se voima murskaa, voima sitoo niinkuin verivelka."
Mauna lohdutteli Aslakkia:
"Aslak, ole mies, oot heimon päämies,
vaikka kurjuus silmiis irvistääkin,
häädä sielustasi Saulin henki,
jääköön isäs muisto haudan yöhön!"
Niin hän sanoi, vahva rinta paisui,
ystävyyttä loisti vinot silmät.
Matka joutui, raidon päässä Rista
joikui: "nunu, nuu, nyt Alnasnjargaan
päästään poron kesälaitumille!"
Rista pulkassansa vaappui, haastoi leikillänsä riitaa Laurin kanssa kunnes lopulta he kimmastuivat, puihin taottuaan kämmeneitään naurain sopivat ja syleilivät.
— "Alattionvuonon rantamilla
kasvaa neitoja kuin muuramia!"
nauroi Lauri, siihen Rista ilkkui:
"oispa tuikku tulipakkaskylmään,
Ruuta ilolientään väärin mittaa!"
Svakko oli vaiti, Aslak vastas: "kuin on meress' syvä isän hauta syvä mull' on suru, tahdon juoda, huku humalaan siis muisti, järki, juokse uljas poro Guoddageidnoon!"
Juoksi poro laaksoon rinteheltä,
Kautokeinon kylään hämärissä
pulkat leiskahtivat Ruthin pihaan,
itse Ruth jo seisoi portahilla,
tervetulleiks sanoi matkamiehet.