Aslak pöytään laski porontaljat,
näädän, saukon nahat, kysyi hintaa.
— "Kyllä sovimme me kaupoistamme,
ota tuloryyppy, isäs tunsin,
kunnon mies kuin sinä, suora, selvä!"
— "Tuoss' on sulle, kettu, ketunnahka!" tiuskas' Aslak, "kaada rakkoon viinaa, älä mittaa väärin tällä kertaa, mittani on täys', oot ehkä hyvä, mut on Buhtta sinun pahahenkes!"
Kalpenipa Ruth, mut sanoi hiljaa: — "väärin väität, mull' on hellä vaimo, pohjan perille toin hänet tänne, täm' on vilun maa, on monta lasta, täytyy elää. Vasse, kaada viinaa!"
— "Kaada Vasse, kerro kaskujasi taatastani! Terveiks Buhtta, pappi, ah, ma pakahdun, en täällä kestä, olkoot nämä maljat viimeiseni!" sanoi Aslak, lähti kumarassa.
Pitkään katsoi Ruth ja kulki
pihan yli lempeen vaimon luoksi.
"Antakaamme hänen yksin olla",
sanoi Mauna, miehet joivat loppuun,
suoriuivat yöksi tuttuun majaan.
Mäen notkoon, joen töyrämälle kulki Aslak, hangelle hän istui, kurjuutensa maljan sakkaan joi hän kunnes juopui, kääri paksun peskin yli ruumiin, nukkui taivasalle.
Yöllä heräs Aslak, nousi pystyyn.
Taivaan tausta, pohjan pielet paloi.
Katsoi revontulten liehtomista,
guovsakasakia katsoi Aslak
kuin ois tuless' ollut oma rinta.
Rajut revontulet liekehtivät, tulikielet piirsi taivaankantta singahdellen kauvas korkealle, vivahdellen tulipunaisina, kuohahdellen korkein valovaahdoin.
Keskitaivas rikinkeltaisena, milloin veriruskeana värjyi, suureen solmuun kiertyi sädekimput, lännestä ja idäst' uudet liekit taittui ristiin alla avaruuden.
Häikäisevin liekkiaalloin kauvas taivaan napaan kohos tulimeri, läiskyi alas, painui pohjoisehen, nousi, uupui, vaaleni ja liukui tulikielin niinkuin tummaan kitaan.