Pohjoiselle taivaan rantamalle jäi vain leveä ja säteilevä kultakirjokaari luoden valon yli tunturien kauvas korpeen, yli Alattion, öisen kylän.
Vielä viime suuri sädekimppu nousi kohden tyyntä korkeutta niinkuin Luojan käden jättisormet ojettuina yli avaruuden, maisen kurjuuden ja jylhän luonnon.
Kauvan katsoi Aslak avaruuteen, henki kohos ikimaailmoihin, sielu kasvoi yksinkamppailussa, ihmenäyn, valon valtaamana polvilleen hän vaipui kylmään hankeen.
VII.
Tuli kevään ilmestyksen päivä, merilinnut lensi maata kohden, lota pyrki parvin kutupaikkaan, turska jäless' soilui, lotaa vaani, tiirat kirkui kiertäin saalistaan.
"Lota tulee!" huusi pyyntimiehet,
viisihankaveneet työntyi mereen.
Suuri kevät saapui Alnasnjargaan,
saamein suvisaareen, unten saareen
lempein suolatuoksuin hengähtäin.
Vuonon jäällä porot tuhansittain
teutaroivat maitovasikoineen,
lappalaiset juoksi koirinensa
merkitäkseen oman vasikkansa.
Missä Aslak, missä suopunki?
Juoksan porolaumain sarvimetsä liikkui lavealti yli muiden, yli muiden neitoin loisti Kadja, mut ei iloinnut hän loistostansa, kulki rantateitä suruissaan.
Jouna vilkui Kadjaa kademielin,
puhui viekkain kielin rakkautta,
kutsui valkeaksi poroksensa,
Kadja ylpein suruin kiersi kotaan,
Jounan silmät välkkyi vihasta.
Rantamilla meren kohistessa liikkui elämä ja outo into, toiset lappalaiset turskaa pyysi, toiset porojansa kesän kaitsi, illoin istuivat he kodassaan.