Missä käsi taikka katse yhtyi,
syttyi silmät niinkuin kavevalkeet,
henki hehkui, kulki suusta suuhun
Lauri Leevi isän kovat neuvot,
sanat ankaruuden, autuuden.
Moni sydän, joka pahaan paatui, etsi kilvoitusta, kuritusta, moni kurja peritapa talttui, raju uskon riemu täytti mielen, miehet, naiset huusi tuskissaan.
Pyhiks sanoivat he itseänsä, suruttomiks sanoivat he muita, taivaan valtakunta heille luotiin; niinkuin ennen seitauhrein aikaan lankesivat loveen huumeissaan.
Lankesivat maahan, vaahto suussa hourailivat ihmenäyistänsä, hirmukauhun, herätyksen jälkeen julistivat jylhää jumaluuttaan, synnitöntä henkiruumistaan.
Jälkeen revontuliyönsä Aslak tuli Alnasnjargaan kiihkeänä, nyt hän seisoi yksin kalliolla kuin ois Sinainvuorella hän seissyt, kuin ois Luojan kanssa puhellut.
Meren takaa niinkuin sinimustat vuoret nousi pilvet. — Luotoin luona kävi kare, missä kuorsas mursut, pyyntimiehet iski keihään kylkeen, sadat hylkeet nousi pinnalle.
Taivas, meri tummui, tummui purjeet, jyrkkiin louhiseiniin jyskyi aallot pärskähtäin kuin pedon purstot ilmaan, myrsky ajoi maihin nuottamiehet, jymy soi kuin rautamoukarin.
Niinkuin lohikäärmerosvohaahdet tai kuin pienet saaret nousi valaat uiden napamaiden iljangoilta, ohi rosoisien, jäisten lauttain ajoi nälkä niitä eteenpäin.
Valas nousi vasten valasta ja kiimoin kohos pystysuoraan ruiskuttaen korkeet vesisuihkut sieraimistaan, loiskui, kellui, sukelsi taas veteen valkeet kyljet kiilsi kuohuista.
Silloin iski hylkeet, merisiat ahnein torahampain valaan kimppuun, raivoissaan se syöksyi rantaa kohden kidutuksen henget kintereillä, koskena soi aallot kupeellaan.