Raito liikkui. Tuijotteli tyynnä Mauna, Svakko, Lauri nimismiestä, joikunut ei iloissansa Rista. — "Tromsan piispalle vien terveisesi!" tiuski Buchti, ajoi kotiinpäin.
* * *
Pappilassa istui Inka neiti, Selmalaulua Franzén'in luki, muisti kesän yksinäiset päivät, vuorten kattilaan kun päivä paahtoi polttain jängät siniruskeiksi.
Näki viileen keltakirkkaan syksyn, kielavelgo lauloi viime virttään etelästä, ruusupensaistansa, sitten muutti, ettei kukaan tiennyt, hullu riekko nauroi yksinään.
Erik Sorolaisen postillata luki Hvoslev, virkkoi vaimollensa: — "lohen tuulaalle en tänään lähde, turhaan katson, turhaan ootan tässä lappalaisten kotiintuloa.
Harva tulee mua tervehtimään, moni ajaa ohi katsomatta, ymmärrä en tätä seurakuntaa, tämä velhomaa on suruhuone, talvi lähestyy taas majaani!"
— "Päivä poissa, kuihtuu kaunein kukka", virkkoi hieno, kalpee papin rouva, "kuka kestää Ruijan pimeyttä, tänne tullessani tuntui siltä maa kuin paennut ois tieltäni?"
Ingan silmään nousi heljä kyynel,
vieri säkeille ja hukkui helmaan,
leikkikumppaniaan turhaan ootti,
Lauri Hettaa tähyi turhaan Inka,
huimaa villiporon ajajaa.
Lumihöyteet niinkuin valkeet perhot leijui ruutuun, hohti pihakenttä, kaukaa ulvoi susi, talven enne. "Selvä tie, ei tässä itkut auta!" Hvoslev nousi, sulki postillan.