Mutta yliskamarissaan myöhään joi
Bucht ja päissään nukkui lattialle,
Thude sitoi paperiset liperinsä kaulaan,
passarit ne naurain, ruumisvirttä laulain
kantoi vahvan nimismiehen aittaan.
Tähdet kiilsi yli turvekattojen niinkuin helyt saamineidon vyössä. — Hangell' lojui vielä mässääjät, soi joikusävel, kaukaa pappilassa sammui talituikku nuoren Inkaneidin kamarissa.
IX.
Taljallansa Kadja uinaili, Juoksa nousi, salaa yöhön hiipi, kodan räppänästä paistoi himmi kuu, tytön otsaa liiti surun varjo pimetessä taivaan lempeen soihdun.
Solast' tullen tuuli leikillään pyyhki kirkkaaks kuun, mi piirsi hopeepylvään tunturlammihin, katsoi herttaisesti räppänästä, silloin Kadja heräs iloissansa.
Sitoi eväspussin selkäänsä, työnsi lylyn lumelle ja lähti suurta päivänpuolen poikaa etsimään, rakkauden jumalainen jano poltti suonissa ja sydämmessä.
Hiihti harjut, vuomat eessä kuu kuin se maata oisi lähestynyt, ja sen täplät näkyi korkokuvina, loisti laajalti kuin valepäivä, kuin ois pilaa tehnyt auringolle.
Yöt ja päivät Kadja hiihteli, riisti vyöstään kaikki turhat helyt kiiltokumppaneiksi lumitähtien, päivin ohjas häntä suuret tähdet, öisin pienet ilotulituksin.
Ja se kulku oli kuin ois häät,
ja se oli niinkuin tähden lento
avaruuden suureen äidinsylihin,
Kadja kamppaili kuin ennen Bigga
povess' Aslakkia kantaissansa.
Aslak kulki yksin kotonaan, etsi rauhaa, yötä, yöllä unta, heräs, säikkyi omaa hurjaa aatostaan kuin ois kuussa nähnyt veripilkut, kuin ois kahle kaulaa ympäröinyt.