Vuoret järkkyy, vapisevat vaarat,
kodat kaatuu, poro lankee polvilleen,
meri kiehuu, tuli nuolee maata,
etsii pakopaikkaa uumenissa,
mylvii, möyryy ulos pääsemättä.
Hourailenko tässä hornan unta!
Verta, verta, minne katson, verta vaan!
Onko totta, että pappi lentää…?
Kuulen tiuvut, haistan vieraan hajun,
koirat haukkuu… lankesinko loveen?"
Kotaan astui Hvoslev lumisena,
jäiset puikot riippui hänen hiuksissaan,
astui ankarana keskikotaan
kulmakarvat pystyssä ja lausui
jymyvällä ukkosäänellänsä:
— "Svakko! Miss' on pojanpoikas Aslak, tahdon nähdä elämänne helvetin, tahdon kukistaa sen rosvoluolan, josta paha paisuu kaikkialle myrkyttäen koko Lapin ilman!"
Svakko heräsi kuin unestansa, hiipi soppeen tunturille viitaten, luullen näkevänsä papin haamun manas: "ootko, kurja, kalmistosta, mene myrkänä taas Manan maille!
Sinne manaan sun! Mut miksi kysyn
syitä, jotka tunnen, uness' sinut näin!"
Hvoslev käden nosti kiihkoissansa,
iski kepakolla Svakon päähän:
"kyllä nutistan ma Lapin noidat!"
Pyhän oven kautta juoksi Svakko.
Hvoslev mietti, istui pulkkaan kuohuissaan,
ajoi suoraa päätä tunturille,
eksyi, kääntyi kotiin, joka kotaan
poikkesi ja pauhas parannusta.
Tuli seuroihin hän tuomioineen, pyhät raivostuivat hänet nähdessään, tyynesti hän jakoi iskujansa niinkuin isä kurittaissaan lastaan, kunnes talttui pahin uskon vimma.
Toista tietä ajoi Bucht ja löysi
tyhjän kodan, näki tulen sammuneen,
leimas ryöstömerkein padat, vuodat,
vieraiks miehiks otti Jounan, rengin,
Maunan kodalle hän sitten ajoi.
Meni kotaan Bucht ja näki Biggan:
"et mua veisuillasi, vaimo, käännytä
niinkuin koitit kääntää Ruthin vaimon.
Missä miehet, missä sikiösi?
Vastaa, vaimo, lakkaa vinkumasta!