Hii ja huu! Nyt riemun huudot kaikuivat.
Niinkuin Daavid tanssi arkin eessä
tanssi Aslak kirkon lattialla,
penkeistänsä nousi miehet, naiset,
huumeissaan ja huutaen ne hyppi.
Aslak Kadjan pyhään kisaan tempasi.
Mylläkästä yli kaiken kuului
Laurin ääni: "teitte Isän huoneen
rosvoluolaks!" aukas kirkon portit,
hautuusmaalle syöksyi lappalaiset.
Vanha kirkkoväärtti kulki rauhoittain, vihdoin joukko hajosi ja tyyntyi, kirkonkellot soi kuin myrskyn kellot ihmishulluutta ja ihanuutta, kaiken kauneutta, kadotusta.
XIII.
Piispankäräjät jo oli käyty, paimenkirjeet kiersi pappiloita. Häiväistykset, nuhdesanat lensi korpiteitä, kautta kotien, yli sammuneitten nuotioiden.
Kesän hiljaist' oli kaikkialla, saamit vaelsivat merenrantaan, syksyllä kun sieltä palasivat, leiskui vimma ilmiliekkihin, alkoi vihan, raivon, hirmun aika.
Musta katsanto kuin iho heillä, hulluus silmissä ja vaahto suussa, ei Laestadiuskaan järjen sanaa saanut kalloihinsa mahtumaan, oppi-isänsäkin hylkäsivät.
Heidän mielestänsä ihmiskunta
mateli kuin mato heidän allaan,
Pojast' oikealla istuivat he,
Luojan jäseniä olivat,
raamattu ja uusi testamentti.
Maassa uudessa he asustivat, armorikkaan ajan koitonmaassa, kuolo olivat, ei kuolla voineet, synnit saivat antaa anteeksi, valta oli tuomita ja tappaa.
Naiset karkasivat miesten luota
'apostolein' vaimoiksi, ja miehet
pieksi alastomat, nuoret tytöt
jäätyneillä koivunvitsoilla
tunnustamaan salasyntejänsä.