Istui suruissansa vanha Svakko risumajan eessä erämaassa verkot, ahraimensa unohtaen, silloin tärähti ja vonkui maa hiljaa vavisten kuin piesty poro.
Herkän korvan painoi vanhus maahan kuin ois Jabme-aimost' äänen kuullut, mutisi ja puhui itseksensä: "ankea on aika, hukkuu maa, vanhat jumalat on unhoitettu.
Korppi muuttuu lumivalkeaksi, joutsen lentää sysimustin siivin, talvella saa poro uudet sarvet, kaihtaa ihmistä ja metsistyy, käärmeet yöllä käyvät käräjöitään.
Lapsivuoteeseensa kuolee äidit, sota, nälkä sortaa parhaat miehet, naiset kiistelevät jäänehistä, jalan jälkiäkin suudellen vuodattavat kurjat kyyneleitään.
Koira muuttuu sudeks taas ja ulvoo
yksin yössä kodan raunioilla.
Mitä mietin? — Ehkä kaikki muuttuu
maailmassa ihanaksi taas,
se on vallass' suurten jumalien."
Niin hän mietti, astui venoseensa, hiljaa sauvoi sytyttäen soihdun, iski ahraimella lohen kylkeen, paistoi kalan risutulella, nuotionsa ääreen nukkui vihdoin.
Ympärillä nukkui vanhat vaarat, vavahtivat kerran unessansa, alku-aikaa ehkä uneksuen, tuli-aaltoina kun vyöryivät jähmettyen jäähän, iki-yöhön.
XIV.
Pyhäinpäivän aatoll' Aslak Hetta raidon jäless' ajoi Kautokeinoon eellä ahkiossa koivunraipat, vuoroin pieksi tiellä tulijoita, vuoroin poroansa pieksi Aslak.
Päättyi huomenissa kirkonkylään
Aslak Hetan kuninkainen retki,
hiljaa kirkoss' istui, mutta myrsky
kulki korkein aalloin sielussansa,
sanaa sanomatta ulos lähti.