Saapui surutonten lisäjoukot, kekseillä nyt ulos raastettihin, kiskottihin pyhät pihamaalle, lyötiin rautoihin ja vankikyydin vietiin vankilahan Alteniin.
Ja se kulku oli murheen kulku, ruumiskelloin soitto, surusaatto, ja se kulku oli niinkuin retki itkun erämaassa, surun maassa, taivas huokasi ja huokas maa.
Ja niin harmaana ei hohda koskaan
Lapin taivas kuin se hohti silloin,
ja niin syvään huokaillut ei milloin
Hvoslev katsoessaan akkunasta
tämän kurjan kulun nähdessään.
Mutta ladon alta ryömi hiljaa
Matte Jouna, nosti pullon suuhun,
ryyppi kunnes juopui, nukkui hankeen,
hampaat irvistivät pimeästä
kohti raskaan taivaan kattoa.
Kaukaa pilven reunalt' tähti vilkkui levollisna, yksin kurjaan maahan, lensi, katos avaruuden kautta löytämättä onnen toivojaansa, rauhaa löytämättä lentäissään.
XVI.
Käräjienmäell' Altenissa voudin, lautakunnan läsnä ollen antoi tuomituille rättäri määrä-iskut, vaiti kesti Mauna, kärsi Aslak sanaa päästämättä.
Elinkautisvankeuteen vietiin
monet pyhät, Lauri, Magga, Rista.
Aslak, Mauna kuoloon tuomittiin,
vaan ei tunnustaneet syyllisyyttään,
kuoloon kulkivat he täynnä uhmaa.
Nosti päänsä Aslak yli rahvaan
niinkuin marttiira ja uskon uhri,
huusi korkeana hulluuttaan:
"se on täytetty, ma olen Kristus,
Eli, Eli, lama sabachtani!"
Uskollisna nytkin seuras Mauna,
mestuupölkylle hän laski päänsä.
Korkealta kaatui kuollessaan
voitelutta, voittamattomana
Aslak, päivänpoika, kuninkainen.