Kuutamolla yöllä hautas Hvoslev heidät kalmantarhan aidan taakse, itkenyt ei Bigga, saamina aatteli hän: ikuisuuden maahan pääsi Aslak valoon vaivoistansa.
Kauvan yksin öillä itki Kadja,
keskikodan kukka rakkauttaan,
luonto sääli hänen suruaan.
— Meni kesä, talvi, tuli uusi kevät,
uusi talvi satoi unhoon jäljet.
Rakkauden ehtymätön lähde, elonhalu nosti uutta terää, uuden kaihon kukan mullastaan, tuli yösenpuolen maasta kosjo, kalastajalappi lohduttaen.
Hymyi Kadja surunhymyänsä, puki ylleen tulipunakäyhdin, hopeevyölle sitoi helynsä, ajastajan kosjon lahjaa kantoi, vietti häänsä meren auvetessa.
Jälkeen häiden vanha Juoksa hoippui, levotonna kätköraunioillaan kuin ois raha kättä polttanut, kerran pororengit löysi ukon kuollehena riksikasallansa.
Vankilassa nuori Lauri Hetta
monet talvet, monet kesät istui.
Yli muiston mustain kuilujen
vieri vuodet niinkuin lumivyöry,
paistoi päivä jälkeen myrsky-öitten.
Sydän suli, tasaantui ja tyyntyi, yrttitarhoiks ruusunihaniksi muuttui elämänsä erämaa, usein Hvoslev kävi hänen luonaan hädän hetkell' lohduttaen häntä.
Usein ristikosta nuorukainen katsoi ikävöiden ijäisyyttä vapauden jano rinnassaan, revontulten taivaall' leimutessa muisti lapsuutensa lempeet muistot.
Näki uudestaan ne armaat näyt, kodat loisti niinkuin taikalyhdyt, nuotiot ja padat rannoilla, tulen loisteess' soutomiesten varjot, kuuli tutut joijut, porokellot.
Tai kun kevään tullen tippui räystäs, näki joutsenten ja merilintuin kiitelevän yli vankilan, kuuli ajojäiden, vapaan meren korkeen luonnonveisun korvissansa.