Äkkiä hän nousi vuoteeltansa,
kuuli avainkimpun helisevän,
vouti, Hvoslev astui koppihin,
Lauri toipui lapsuusunelmistaan,
rippikouluajan aatoksistaan.
Armahduksen sanoman toi vouti, kummastuen katsoi häneen Lauri, nousi hiljaa, kääntyi ovella hyvästellen seiniä ja pöytää, vuodetta hän katsoi ristikkohon,
niinkuin mierolainen jättää majan, jossa yönsä on hän hyvin maannut, kuin ois jäänyt osa onnestaan, pala sydämmestä lukon taakse, maailma taas avarana eessä.
Niin hän tunsi. Näki vanhan äidin, vanhan harmaantuneen, köyryn Biggan, näki Maggan, Ristan, vangit muut, hyvät heimolaiset vapahina, näki Ingan kera nuoren sulhon.
Näki tutut porot, jotka nosti kruunupäitään hänet huomatessaan, lumi häikäsi ja päivä loi hänen silmihinsä onnen väikkeen kuin ois ensi kerran päivän nähnyt.
Bigga pojan poskeen painoi posken: "puorist… kiitos, taivaan taata, annoit kolme rakkautta; yhden vei viekas meri, maa vei ahne toisen, kolmannen sain jälleen, kuopukseni."
Pulkkaan istui Lauri, toiseen Bigga, silloin portin eteen vankikyyti porovarkaan, Matte Jounan toi, poispäin Jouna käänsi juudaskasvot, koitti peskiin peittää häpeäänsä.
Ajoi rakkahille tuntureilleen Lauri iloisena sydämmessään, päätään vaarat nyökkäs iloissaan, tiellä riekot nauroi iloisesti, Laurikin taas nauroi iloissansa.
* * *
Tyrmästänsä päästyänsä Jouna luisui kurjuutensa kuilun varjoon, tappelussa silmä puhkaistiin, kerjäsi ja heti joi hän almun, kulki ummikkona, untelona.