HENNA (Itsekseen.) Jokohan lie Hutilan Lassi, josta isä on kertonut?
REPPURI. Dengill suap ja dengill piäsööp hojt kuhunka. Ku hopioit vilahutat, niin mualima joutuu pystyyn tai pyllylläh.
MANU. Mistä sen tiedät, että rikas naimamies on? Puhut ohi suusi!
REPPURI. Ota laukku da hengi, jos sanan viäristän. Äveriäs kossoimies, äijy dengii. Rengilt mie kysäsin, jott ken taloon niin komiast kohaht? Hutilan talon brihoi kuului olleen, sanoi…
MANU. Vai Hutilan Lassi se tässä Hakalaan ajoikin. Sen arvasin.
HENNA. Mutta minä en siitä huoli, vaikka hän olisi rikas kuin Kiinan keisari!
REPPURI. Soo, etkä piätäsi aijan rakuo työnnäh, ku Lassiin takerrut, huolta ei niin mitänäh, illatsut ihanat, kiänteleit vuan pirtin sillall da vuotat kaunist säätä.
HENNA. Ennemmin menen vaikka kaivoon!
REPPURI. A älä sie kaivoon työnnäyvy!
HENNA (Itku rinnassa.) Voi minua, jota ventovieraalle tahdotaan! Olenko minä, onneton, vain kulkutavaraa, johon kuka tahansa puumerkkinsä saa piirtää?