1:n POIKA. Ja reima se on soittaja ja kelpo puhemies.
2:n POIKA. No, senhän minä puhekumppanikseni otan, kun näitä meidän kylän tyttöjä järjestään kosaisemaan käyn.
1:n TYTTÖ. Ja lopulta jäät vallan ilman ja haistelet tyhjää ilmaa kuin entisen kasakan hevonen, jolta kaurat vietiin.
2:n POIKA. Mikäs on valitessa, tässäkin poikia kuin aidanseipäitä, naimahaluisia ja nuoria.
2:n TYTTÖ. Mutta eipäs huolita, eipäs huolita! Tämä Suntion Taava se kyllä — — hym, hym — ottaisi miehen kuin leivän vartaalta, mutta me ollaankin toista maata, me!
1:n POIKA. No älä sinä Taavaa moiti, ihminen se on sekin, vaikka on pieni suu. (Taava mielistelee suu naurussa.)
2:n TYTTÖ. Voi sun poikia! Tuuman pituisia, korttelin korkuisia, piimäsuita, pökköpuita!
2:n POIKA. Kas, kas, sitä naista! Sillä on kieli kuin lankakerä. Kun kerran sen auki päästää, vierii se pitkäksi kuin nälkävuosi! Tuollainen pieni, punainen lankakerä, hahhaa!
(Pojat nauravat.)
1:n POIKA (Taempaa huudahtaen.) Hih, tuolla se tuli jo loimottaa naapurikylän harjulta!