Kuljin ma maailman markkinateitä, säveltä kysyin tuolta ja sieltä. Päätä ne puisti ja sormin ne haastoi, eikä ne tainneet kysyjän kieltä; soi, seli, soi, seli, kysyjän kieltä, ja huiluni rumaksi ruostui.
Kuljin ma kuulun tietäjän luokse: sanele taikojas, taitava ukko! "Ei ole huilusi tiedossa tehty, salassa sulle on luonnon lukko;" soi, seli, soi, seli, luonnon lukko, ja ma huiluni poveeni kätkin.
Nousin ma pyhälle vuorelle, huusin: puhu sinä Jumala huiluuni ääni! Salama juoksi ja ukkonen jymisi, pitkäisen leimaus huumasi pääni; soi, seli, soi, seli, huumasi pääni, ja huiluni mustaksi muuttui.
Silloin ma ilmoille itkuni päästin, kelmeät kasvoni pimeään peitin, aattelin: nyt minä kuolla tahdon; huonon huilun ma maahan heitin, soi, seli, soi, seli, maahan heitin, ja silloin helisi huilu.
Helisi huilu ja illalla itki, hellästi itki ja minua moitti, latvat ne lauloi ja puroset pulppui, hauet polski, kun sirkat soitti; soi, seli, soi, seli, sirkat soitti, ja ma huiluni huulille nostin.
Humisevan huilun huulille nostin, sormet ne sousi ja säveltä toisti, suru suli, vilisi virsien tulva, ihana aurinko sieluuni loisti; soi, seli, soi, seli, sieluuni loisti, ja huiluni ilosta itki.
SUUR'ITSE MINÄ.
Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan, kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus, ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus, jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!
Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon, oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on, on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö, ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö; hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.
Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo, ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen, Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa: