"Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut, ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut, ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön, jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön, vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.
En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa, sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa, en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.
Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää, ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää, näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin, sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin, ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.
Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään, kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään, ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain, Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"
Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan, ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan, ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö, ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö, kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.
KUOLEMA KANNELTA LÖI.
Ma yksin kannelta soitan, niin hiljaa hiipii yö, niin kummasti sävel värjyy, niin oudosti sydän lyö.
Oli kerran sairas laulaja, hän kuunteli sydäntään, kuin katkennut kieli siellä soi, hän heltyi sen helinään.
Hän ei kuullut niin kaunista milloinkaan, hän kuunteli kaikuja rinnastaan, kun syksy sydäntä söi; se sairas laulaja nukkui pois, ken uskonut ois, että kuolema kannelta löi.